Pakkorakkauden Edessä

"Saitti" tuntui oikeanlaiselta, kun ruudulla vilkkuu muutakin kuin alastomuutta, kauniita kuvia nekin tosin. En tiedä miten harras uskovainen olen, mutta tunnustan kristittyjä arvoja ja etsin itselleni seuraa tositarkoituksella kuten ruudussa lukee.
Olen 30-vuotias mies josta ei päältäpäin huomaa mitään surua tai orpoutta, mutta Herra koulutti minuakin nöyräksi mieheksi, jolla ei ole koskaan ollut edes
tyttöystävää. Tuntuu jotenkin tyhmältä puhua uskonarvoista kun Jeesuskin on puhunut omansa:"jäin elämässäni vaille rakkautta, koska itse en ottanut sitä
vastaan vaan revin ja riuhdoin sen itse pois." Elämä alkoi paahtamaan kysymyksineen ja sitä ollaan pakkorakkauden edessä, sillä en ainoastaan uskovaisena sitä usko saavani, vaan tunnen menneeni liian pitkälle ajatuksissani ja vastausta ei korkeammalta tule, vaikka kotini ei ole mikään pyhäkkö, jossa yhteyden ehkä saisi. Tavallisiin asioihin siis... älkää hyljätkö ja sanoko että kirkko on ainut oikea paikka minulle...
Olen lukenut yliopistollisesti Tietotekniikkaa ja olen itse asiassa silmälasiton nörtti enkä ylipainoinen. Minulla on lyhyt ruskea tukka ja asun yksin pienessä osakkeessa opintojen ollessa täysin kesken. Siinä se. Koska kyseessä on tositarkoitus on mainittava etten veny kauas Joensuusta. En luule olevani mikään yksinäinen Romeo, mutta tuntuu kuin minut olisi patsastettu esille kaikkien ihailemaksi, vaikkakin salaa - olen henkisesti uloittumaton ja siitäpä tämä pakahtuminen alkoi ja saisi jo loppua. Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan pidempää tekstiä ja ehkäpä nappaa. Olen palannut opintieltä koti-Karjalaan ja, käyn lähinnä elokuvissa ja poltan tupakkaa - molempia yksin. Kirjoitan jonkin verran.
En ole koskaan Disco-tanssinut ja pitänyt hauskaa, vaan pelannut ja pelannut ja sen jälkeen pohtinut ja pohtinut. Tunnen itseni hengettömäksi ja tiedän että oikeanlainen ihmissuhde voisi olla vastaus kaikkeen ja ehkäpä minäkin pitäisin hauskaa sen oikean - tai edeltävänkin - jo kanssa. Tämän saitin henki sopi netti-aloittelijalle ja myönnän Jeesuksen, jota en ole koskaan nähnyt tai tavannut ja sanon että minutkin saa pelastaa, vaikka en joka päivä tee hyviä tekoja. Toivon vastausta ja olen jonkin verran koulukiusattu, joka oli syrjäyttäjäni ja laittoi riehumaan, pian passivoi, mutta se kaikki on
menneisyyttä ja mikä ei tapa niin vahvistaa. Nyt olisi aika jollekin uudelle ja herättelen niitä uskonnollisia naisia jotka lukevat tämän - Ja miksi ei niitäkin joilla sitä uskoa on vähemmän. Toivottavasti joku korvaa tai ainakin opettaa sitä elämää, joka on jäänyt väliin.

Nainen, 24 vuotta, 'Etsii kysymyksiä'

Elän pysähtynyttä aikaa. Joku on lyönyt jarrut päälle elämässäni enkä pääse eteenpäin. Masentaa. Minulla oli niin paljon suunnitelmia, sellaisia "sitten kun" -suunnitelmia. Muutan yksiöön, hankin ajokortin, teen oman alani töitä.

Opintojen alkuaikoina mielessäni pyöri vain se vaihtoonlähtö, ykköshaaveeni 10 vuoden ajan. En ollut juuri koskaan käynyt ulkomailla. Kaverit olivat hyljänneet tuon mahdollisuuden, koska olisivat joutuneet olemaan erossa tyttö- ja poikakavereistaan niin kauan. Hah. Minä tein toisinpäin, en ottanut poikakaveria koska halusin lähteä ulkomaille. Vähän hölmö ajatushan se nyt on. Eikä se kai koskaan totta ollutkaan, ainakaan minun kohdallani.

Vaihdon jälkeen jatkoin elämääni jotenkin sokeasti eteenpäin. Olin keskittynyt vaihtovuoteen niin paljon, että unohdin, että elämää on vaihdon jälkeenkin. Kaikesta suunnittelusta ja haaveista huolimatta elän samanlaista elämää nyt kuin ennenkin: asun opiskelijasolussa, tutkintoni ei edisty, en saa oman alani töitä, en seurustele.

Tunnen epäonnistuneeni. Tähän asti olen ajatellut, että olen ihan normaali ihminen. Minulla vain ei ole aikaa, rahaa tai voimia seurustella. Viimeksi keksin, että kaltaisiani ihmisiä on niin vähän, että paras antaa Isän tehtäväksi tuoda mies eteeni, mieluiten lappu rinnassa, että Hei, minä olen sinun kumppanisi, mennäänkö kotiin?... Olen siis sellainen sekoitus, että minun ei kannata alkaa etsimään miestä, kun sopivan löytäminen on niin vaikeaa. Nokkelaa.

...En ole koskaan uskaltanut etsiä parisuhdetta.

Tänään puoliltaöin kirjoitin hakukoneeseen kristitty seuranhaku. Tunne oli hieman sävähdyttävä, sellainen kuin alkoholisti myöntää ensimmäistä kertaa ongelmansa, voisin kuvitella. Ja tämä askel pelottaa minua. Alkaisin etsimään elämänkumppania, intiimiä suhdetta, jota minulla ei ole koskaan ollut. Olen aina pärjännyt yksin. Ottaa siihen sitten toinen ihminen vierelle, kertoa salaisuutensa, olla oma itsensä ja uskoa, ettei se jätä minua nähtyään todellisen persoonani.

Luin omia ajatuksiani tekstistäsi, Aaliyah. Siksi vastaan. Kyllä minuakin pelottaa, jäänkö yksin, onko se minun syyni, missä asioissa voin tai olisin voinut joustaa. Arvojani en halua jättää. Sinun viestisi kertoo ainakin minulle sen, että kaltaisiani on muitakin. Ihmisiä, jotka elävät tässä maailmassa, "kirkon ulkopuolellakin" ja nauttivat elämästä, mutta silti ovat sisimmässään Jeesuksen seuraajia.

Olen vieläkin hämmentynyt ja sekaisin. Haluaisin vastauksia ongelmiini, mutta enhän tiedä edes kysymyksiäkään. Ehkä tässä on ensimmäinen: Vaikka Isä toisikin miehen eteeni, uskaltaisinko siltikään lähteä hänen mukaansa?